20.6.2009

Juhannuksen ajan mietteitä

Helöy! Periaatteestakaan en toivota hyvää juhannusta, koska en oikein ymmärrä sitä toivottamista... Joulun ja uuden vuoden toivottelun ymmärrän, pääsiäisen ja vapun vielä jotenkin mutta juhannus... Valtakunnallinen ryyppäyspäivä, mitäs sitä paremmaksi enää toivottamaan. :) itse vietän tänä vuonna näköjään vesiselvää juhannusta. Eilen perjantaina oltiin perheen voimin meillä (siis äitini luona), grillattiin ja kun sisko lapsineen lähti kotiin, rupesin katsomaan leffaa. Wow.

Tänään käytiin äitin ja sen miehen kanssa 18km pyörälenkillä. Ekat 9km meni kuin vettä vain, mutta takaisin päin polkiessa oli aivan järjetön vastatuuli, ettei meinannut kotiinpaluusta tulla mitään. Jalat oli ihan maitohapoilla kun päästiin pihaan. Sit tulin siskon luo hoitamaan sen koiria.. Käytin molemmat noin 3km pyörälenkeillä ja nyt istun telkun ääressä ja katon jotain TV viiden länkkäriä, seurana Pepsi Maxia ja Fazerin sinistä. Wow.

Mitä tulee otsikkoon, niin olen miettinyt tänä juhannuksena syvällisiäkin... Mietteiden alku lähti niinkin pinnallisesta asiasta kuin kengistä (kuinkas muutenkaan). Minulla on yksi loaferpari, joka on nyt kolmatta kesää käytössä ja vetelee viimeisiään. Minulla ei varmaan ole koskaan ollut käytössä yhtä huonokuntoista kenkäparia, mutta en vain meinaa raaskia luopua niistä. Toisessa kengässä on varpaiden päältä materiaali kuoriutunut, sisäpuolelta molempien kantapäiden kohdat on hajoamaisillaan ja kun tunnustelee ulkopuolelta kantapäitä, tulee sormi melkein pohjasta läpi. Vettä kengät eivät ole pitäneet hyvään toviin... Siis ihan risat kapistukset. Kaiken huippu on se, että minulla on kahdet täsmälleen samanlaiset kengät uutena odottamassa, toiset hopeisena ja toiset kultaisena. Nyt käytössä olevat ovat pronssin/kuparin väriset. Miksi ei ihminen osaa heittää roskiin tavaraa, jollainen on vielä uutena kaapissa odottamassa??

Samaa vikaa on vähän kaiken muunkin suhteen. En osaa luopua. Oikein mistään. Kun olin lapsi ja vakikauppaamme uudistettiin ja laajennettiin, toivoin vain että vanha kauppa tulisi takaisin. Ja edelleen toivon samaa kauppojen ja liikkeiden uudistuessa. Voi kun vanha palaisi. Kun lähdin huhtikuun lopussa vuokra-asunnostani viimeistä kertaa, tuli itku ja haiku. Voi kun voisi vielä olla täällä. Armeijasta reserviin päästessä tuli paha mieli, kun tiesi, ettei porttien sisälle pääse enää muulloin kuin "perhepäivinä". Rasittavaa olla tällainen, kun ei osaa ajatella heti tulevaisuuteen: "uudet seikkailut odottavat kulman takana!", "uusi kämppä on varmasti tätä vanhaa parempi" jne.

Kaikkein eniten pelkään hetkeä, kun täytyy päästää Rapesta irti. Mistä tietää, että on oikea hetki? En halua, että toinen joutuu kärsimään päivääkään, mutta mistä sen tietää? Toisen elämästä ja kuolemasta päättäminen on iso päätös. Varsinkin, kun tilanne on minulle aivan uusi, Rape on ensimmäinen oma koirani. Koira, joka on seurannut minua 9 vuotta, ja seuraa vielä ties kuinka kauan... Sitten minun pitäisi osata tietää se hetki, kun toinen ei enää jaksa. Itkettää ajatuskin, mutta välillä näitä on pakkokin ajatella. Nyt mennään jo sillä metodilla, että jokainen päivä voi olla viimeinen. En voi enää huijata itseäni, että Rape elää ikuisesti. Totuushan on se, että tämän kuun alussa vietetyt synttärit saattoivat olla viimeiset. Sitä ei voi enää tietää (niin kuin ei tietenkään koskaan muulloinkaan). Olen toki sanonut äidilleni, siskolleni ja kaverilleni, että jos näyttää siltä, että huijaan itseäni ja koira näyttää kärsivän, niin minulle pitää sanoa siitä. Toivottavasti olen tarpeeksi vahva ja epäitsekäs kun se hetki koittaa.

Näin vakavia aatteita tällä kertaa. Ensi kerralla taas jotain kevyempää. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

- Kommentit
* Positiiviset ja negatiiviset
* Kysymykset

- Blogin kehittämiseen vinkkejä
* Luettavuus, kieli, tagit, kuvat etc.

- Postausideat
* Mistä Sinä toivoisit minun kirjoittavan?


Kiitos! :)