8.8.2010

"Äiti on vähän väsynyt"

Mantahan meillä on tuorein äiti, ja se totta vie näkyy tuosta koirasta. Nyt pitäisi vielä kaksi viikkoa jaksaa hoivata ja imettää vauvoja, mikä ei muuten ole kovin helppoa enää kun ne alkavat kiskomaan huulesta, korvasta, haukkumaan ja voi sitä pissan ja kakkan määrää. :) Lisäksi hampaat (ne pienet ja teRRRävät naskalit) tekee tuloaan, joten voin vain kuvitella miten kipeää imettäminen tekee.

Pointsit täytyy kyllä Mantalle antaa tähän mennessä suoritetusta hoivaamisesta; loistava mamma se vaan on. Pennut täyttivät torstaina kokonaista kolme viikkoa ja kahden viikon päästä ne vieroitetaan Mantasta, eli suomeksi sanottuna muuttavat siskon luo kahdeksi viikoksi. Mantalla toivon mukaan maidon tulo loppuu sen kahden viikon aikana ja sitten täytyykin tarkkaan vahtia, ettei uusi tulokas pääse tissille imemään, koska maitoa voi kuulemma ruveta tulemaan uudestaan.

2.9. haen sitten pentuni kotiin siskon luota. Ja voi kuulkaa kun mua jännittää!!! Jännittää niin, etten meinaa pöksyissäni pysyä. Eilen tuli ensimmäisen kerran itku liikutuksesta, kun katsoin sylissäni olevaa, minulle todennäköisesti tulevaa, pentua. Odotin, että itken pentua hakiessani, mutta näköjään olen herkillä jo ennemmin. Ja miksikö itkin? Siksi, että tajusin konkreettisesti sen, miten elämän loppuessa toinen elämä alkaa. Saattelin huhtikuussa lähes 10-vuotiaan koirani taivaan porteille ja nyt jo saan pitää kolmeviikkoista uutta elämänkoululaista sylissäni. Pentua, josta olen haaveillut monta vuotta ja jonka piti tulla Rapen oppilaaksi, mutta josta tuleekin nyt Mantan oppilas. Sekin liikuttaa, että tajusin siirtyväni eteenpäin. Ensimmäinen isompi askel Rapsun kuoleman jälkeen. Minä selvisin siitä surusta, suru on muuttunut pikkuhiljaa muistoiksi. En malta odottaa, että saan tulevan koirani kanssa rakentaa uusia muistoja.


Mantasta on todella kasvanut aikuinen koira viimeistään tämän tiineyden myötä. Sen silmiin on tullut aikuisen koiran ilme, joka sitten vuosien myötä syvenee ja muuttuu lopulta vanhan koiran viisaaksi ilmeeksi.

Läheinen hetki äitin kanssa.


Tällä viikolla sattui hassunhauska tapaus. Heräsin torstaiaamuna yövuoron jäljiltä silmät ihan sikkaralla ja menin kurkkaamaan pentulaatikkoon. Laskin noin kymmenen kertaa kolmeen. Jokin ei siis täsmännyt ja se jokin oli pääluku. Mietin pääni puhki, mihin yksi pentu voi kadota suorakulmion muotoisessa laatikossa ja siirsin Mantaakin varovasti, jos pentu olisi vaikka Mantan ja laatikon seinän välissä. Ei ollut. Tässä vaiheessa suoristuin ja otin pari askelta taakse päin ja huomasin yhden pennun pentulaatikon ulkopuolella. Oli ilmeisesti kaahinut itsensä Mantan päälle ja päässyt pentulaatikon aukosta pihalle ja sitten päätynyt makaamaan pentulaatikon viereen lehtitelineen eteen. Juoksin hakemaan omasta huoneesta kameran ja siirsin pennun sitten varovasti takaisin laatikkoon. Kaikki hyvin siis ja mitä pentua katselin ja tarkkailin, niin sillä oli ja on kaikki hyvin.

Karkulainen. :)



1 kommentti:

  1. Ihania vauveleita. Meinaa koirakuumetta rueta pukkaamaan. Onneks liuta lapsia pitää pään kylmänä, vielä =)

    VastaaPoista

- Kommentit
* Positiiviset ja negatiiviset
* Kysymykset

- Blogin kehittämiseen vinkkejä
* Luettavuus, kieli, tagit, kuvat etc.

- Postausideat
* Mistä Sinä toivoisit minun kirjoittavan?


Kiitos! :)