22.11.2011

Neiti reipas & rempseä

Ajattelin kirjoitella postauksen verran ihan vaan tuosta neitikoirasta; mun ilosta ja elämän valosta. :)

Ollaan ahkeria yötyöläisiä, ja Rebekka on sulattanut kaikkien työkavereiden sydämet. Huvittaa, kun joku menee takahuoneeseen (jossa Rebekka on) niin välittömästi alkaa kuulua lepertelyä *tuituitui* -tyyliin. Jopa meidän vuoropäällikkö, joka pelkää koiria, on uskaltautunut Rebekan lähelle ja ohittanut sen viedessään vaikka jotain lappua pöydälle jne. Ja kuinka kiltisti tuo neiti osaakaan työpaikalla olla! Ei hauku, ei inise, ei ulise, ei sano koskaan äännähdystäkään. Okei, jotain tuhoja se on tehnyt; oon tässä kuukauden sisään saanut ostaa kolme riisiä kopiopaperia, kun neiti on iskenyt hampaansa töissä lattialla oleviin kopiopaperinippuihin ja tuhonnut papereiden kulmat sellaiseen malliin, ettei niitä enää tulostimeen/kopiokoneeseen saa. Noh, mihinkäs muuhunkaan sitä rahojaan käyttäisi. ;)

Tähän ilmeeseen kaikki haksahtaa. "Mä olen niin nälkäinen, annan nakkia/lihapullaa/ihan mitä vaan". :D Sanon aina, ettei mee mulla läpi... Mutta ei kerrota työkavereille, että kyllä tuo ilme saa mut kotona joskus hölläämään otetta. :)


"Mä oon aika iso tyttö jo, melkein 1,5 -vuotias. Näytänkin jo isommalta tytöltä, en oo enää niin ruipelo."
Massaa on nyt tullut parin kuukauden aikana reilummin kuin ennen. Ei näytä enää ihan niiiiiin vauvakoiralta. Vähän kuitenkin vielä.

Rebekka auttoi mua järjestelemään tuota nurkkausta. Ei vaan oikein mennyt jakeluun, että se olis voinut pysyä ihan vaan sivussa ja seurata sieltä mun tekemisiä. Ehei, tää haluaa suoraan keskelle toimintaa. Siinä sitä sitten väisteltiin toisiamme, kun mä pyörin ja hyörin ja Rebekka teki samoin, kun luuli että nyt mä siirryn kaueammaksi ja kun en siirtynytkään niin piti pakittaa jne. Koiraperheen arkea, kyllä te koiralliset ainakin tiedätte, mistä puhun!

Talvikin sais tulla jo... Mä nimittäin ostaa pätkäytin Rebekalle tässä pari viikkoa sitten talvitakin. Tai eihän se takki ole, vaan mantteli. Nyt en muista kuollaksenikaan, minkä merkkinen tuo mantteli on... Mutta ei siis ainakaan Hurtta.. Hurtat oli neidille aivan liian isoja. Sitten oli yks kotimaisen valmistajan mantteli, joka oli väriltään ihan tylsä musta ja istui ihan just eikä melkein. Muuten hyvä, mutta ei tuolle kannata ostaa yli 60€ just-eikä-melkein-manttelia tuon ikäisenä, kun massaa tulee vielä reilusti. Rinta täyttyy vielä tosi paljon, niin eihän se olisi enää kevättalvellakaan mahtunut Rebekalle. Ja säätövaraa ei enää ollut...

Tässä kyseisessä manttelissa on vielä säätövaraa, se yltää takareisien päälle ja Rebekka saa nätisti kyykättyä ilman, että mikään kohta likaantuu. Selkäpuolella on aukko, josta saa hihnan ja vielä erikseen lyhyt vetoketju selän päällä, mistä saa valjaisiin kiinnitetyn hihnan "ulos". Tosi kätevää, tuota selkäaukkoa ei oo ainakaan mun näkemissä Hurtan mantteleissa! Edessä on vetoketju, helpottaa pukemista... Mutta meillä ei oo kyllä mitään ongelmia: sain olla niin ylpeä neidistä kun mentiin Mustiin & Mirriin pomppaa sovittamaan. Antoi myyjän pukea manttelit päälle ilman vetkuiluja ja käveli takki päällä heti, niin kuin ei mitään. Hyvä näin! Nyt mietin, että kun tuo meni noin hyvin, pitäiskö opettaa Rebekka tossuihin.... Sille ei meinaan oo kasvanut juurikaan tassukarvoja, ja jos pakkaslukemat on tänä talvena samassa kuin viime talvena niin tassut voi paleltua. Netissä myydään fleecetossuja nahkavahvikkeilla... Ne ei kahise, ja niihin vois olla oikeesti mahikset tuon tottua. Ja tää ei oo mikään vitsi, mietin ihan tosissani asiaa.


Mammaa ei ainakaan yhtään haittaa, että mantteli sattuu olemaan vaaleanpunainen. ;)

Heijastinkankaasta saatan vielä tuonne taakse ommella palat, että varmasti näkyy koko kansalle, kuka on menossa ja mihin suuntaan.


Pieniä haavereitakin meillä on syksyn mittaan sattunut. Lokakuu ei ollut mikään helppo kuukausi... Manta kun oli mun luona pari viikkoa (äitin ollessa sairaalassa), näytti Rebekka yks aamu tältä:

Oikea silmä turvoksissa ja tuollaisia paukamia ihan koko koira täynnä.

Kyljet oli aika hurjan näköiset ja kutisi selkeesti ikävästi. Annoin saman tien kyytabletteja, kun tämän näin ja seurasin neitiä tarkasti koko päivän. Mitään selitystä en tapahtuneeseen keksinyt... Manta oli ollut meillä jo muutaman päivän, sillä ei ollut mitään vaikka olivat olleet koko ajan samoissa paikoissa ja mitään pitkiä lenkkejä ei oltu tehty (kun mä olin aika paljon äitin luona sairaalassa), missä nuo olis päässy muiden koirien luo. Ruoka on samaa merkkiä... En panikoinut, eikä tuossa mitään hengenhätää ollut kun hengitystiet oli ihan auki, hengitys ei rohissut eikä tuo ollut mitenkään apaattinen. Paukamat laski päivän aikana yhtä nopeasti kuin tulivatkin, eikä ole sen jälkeen niitä näkynyt. Mysteeri kaiken kaikkiaan.
Oikea kylki oli näinkin pahan näköinen... Tosin silittäessä ei käteen tuntunut mitään, eli nuo oli tavallaan "nestettä", kun silenivät käden alta pois.

Lisäksi meille sattui lokakuussa pieni haaveri, kun lähdettiin yövuoron jälkeen pyörälenkille. Ulkona oli pimeää, puista tippuneita lehtiä kadut täynnä ja kosteutta aika paljon. Liukastuttiin pakkaantuneisiin lehtiin ja kaaduttiin pyörällä aika railakkaasti ja ryminällä. Mä kaaduin puoliksi kadunreunuksen päälle, olin puoliksi pyörätiellä ja puoliksi linkkapysäkillä (onneksi siinä kohtaa oli pysäkki, ettei autotietä), pyörä tuli mun päälle ja Rebekka pyörän päälle ja kaiken huipuksi sillä jäi toinen etutassu siinä rytäkässä pinnojen väliin. Voi sitä huutoa, mitä se huusi siinä kohtaa. Onneksi pyöräilijä ja jalankulkija pysähtyi auttamaan, kun mä en päässyt heti sieltä alta pois, varsinkin kun pää oli vielä kroppaa alempana. Katottiin, ettei kumpikaan vuoda verta ja Rebekkakaan ei ontunut. Kiitin auttajia ja lähdettiin saman tien kotia kohti, matkaa oli reilu kilometri.

Hyppäsin heti pyörän selkään, ettei Rebekalle tuu mitään kammoa fillaria kohtaan. Ajoin toki ihan mateluvauhtia; silleen että Rebekka vaan käveli hitaasti. Kun oltiin kävelty reilu parisataa metriä, se rupes ontumaan etujalkaansa. Voi poijjat, oli sitten pisin kotimatka koskaan! Kotona annoin Rebekalle kipulääkettä ja tunnustelin jalan. Pieneltä soirolta oli karvat lähteny pois, mutta jalka liikkui normaalisti eikä mitään ollut murtunut. Mentiin nukkumaan ja iltapäivällä neiti olikin jo parempi. Muutama päivä molemmille lepoa (mä olin aivan kuin rekan alle jäänyt, joka paikkaa kolotti, mustelmia oli kankku täynnä ja selkä ihan jumissa) ja sit oltiin taas kuin uudesti syntyneet. Äiti epäili, että kasvaakohan Rebekan jalan karvattomaan kohtaan enää karvat lainkaan takaisin...

Tältä se näytti noin viikko tapahtuneen jälkeen... Mutta kummasti vaan karvat kasvoi takaisin ja enää tuosta ei näy jälkeäkään. Onneksi oli onni matkassa. Siihen tosin loppui meidän yhteispyöräilyt tältä syksyltä. Keväällä sitten taas, kun jalkakäytävät on kunnolla sulat, eikä liukkaita lehtiä tai hiekkaa oo enää missään. :)

Edit// Mantteli on Buster -merkkinen ja tuo kyseinen XXL -koko (aika hassut kokoluokitukset kun bokserinarttu on noinkin monen äksän arvoinen) maksoi M&M:ssä noin 50 €.

2 kommenttia:

  1. Minttu: Kiitos, mä kans tykkään. Oon ennemmin ollut aika vannoutunut Hurtan kannattaja niin mantteleissa kuin muissakin varusteissa (panta, valjaat, hihnat) niin olin tosi yllättynyt, että "uudelta" merkiltä löytyi noin hyvä vaate. Ja vastaavasti; olin _tosi_ yllättynyt, että Hurtan manttelit ei kooltaan sopinu Rebekalle yhtään. Mutta pääasia, että löytyi sopivaa päällepantavaa :)

    VastaaPoista

- Kommentit
* Positiiviset ja negatiiviset
* Kysymykset

- Blogin kehittämiseen vinkkejä
* Luettavuus, kieli, tagit, kuvat etc.

- Postausideat
* Mistä Sinä toivoisit minun kirjoittavan?


Kiitos! :)