21.2.2015

Mä valmis oon vaikka armeijaan

Tässä meni pieni ikuisuus viime postauksen jälkeen. Päätin, että tämä inttipostaus on seuraava julkaisu, enkä edes aloita toista kirjoitusta ennen kuin tämä on valmis. Jukra, että tätä on sitten teetelty, kuten kuluneesta ajasta voi huomata. :D Halusin kirjoittaa huolellisen tekstin, mutta hyppäyksiä ajanjaksoissa ym sekavia kohtia on varmasti, koska kirjoitan tekstiä täysin muistikuvieni pohjalta ja tapahtumista on kuitenkin yli 9 vuotta aikaa. :)

Inttipostausta tällä kertaa! Haluan vähän valottaa Naiset Armeijassa -konseptia omasta näkökulmasta kerrottuna - ja tätä postausta on pyydettykin. Tästä tulee takuulla blogini historian pisin postaus, mutta en koe, että tässä asiassa pystyisi älyttömästi tiivistämään, enkä halua pilkkoa postausta osiin. Lukemisenhan voi tietty jakaa monelle kertaa jos tämä kirjoitus on kerralla luettavaksi liikaa. :) Omia kuvia mulla ei armeija-ajalta juurikaan ole, koska digikamerat oli tuolloin vasta hiljan tulleet markkinoille ja minä olin ostanut ylioppilasrahoillani kuukausi ennen armeijan alkua ensimmäisen digikamerani, Canon Ixus 50 -mallin maksaen siitä melkein 500 euroa. Ei siis todellakaan tehnyt mieli kantaa sitä ympäri Niinisalon metsiä. Ja kännyköiden kamerat... No, te tiedätte kyllä. Vuosi 2005. :D Lisäksi suurimmassa osassa kuvista on joku muu minun lisäkseni, enkä saa heitä enää kiinni kysyäkseni, voinko laittaa kyseistä kuvaa blogiini.

Lähtökohdat
Itse muistan, kun olin viidennellä luokalla (eli 11-vuotias) ja tulin koulusta kotiin sanoen äitille, sekä meillä kylässä olleille siskolleni ja poikaystävälleen, että menen isona armeijaan. Muistan myös vieläkin, kuinka tosissani olin tuon lauseen sanoessani. Sisko ja varsinkin poikaystävä nauroi mun lapselliselle ajatukselle, sekin on syöpynyt mieleeni. Äiti tosin on muistellut, että oon jo pikkutyttönä puhunut armeijaan menosta, mutta itse en muista niitä puheita. Eihän mulla pikkulikkana, eikä edes 11-vuotiaana, ollut mitään oikeaa käsitystä siitä, miksi armeijaan mennään tai mitä se oikeasti tarkoittaa. Oon vaan aina ollut osaltaan poikatyttö; kiinnostunut autoista, kukkulaherrasta, jääkiekosta, leikkinyt pikkuautoilla, riekkunut poikien kanssa jne..

Tuosta hetkestä lähtien, kun suuresti ihailemani sisko ja poikaystävänsä naureskelivat mulle, halusin näyttää niille että ovat väärässä. Mä haluan armeijaan ja mähän menen sinne! Kun yläaste koitti ja ruvettiin miettimään elämää peruskoulun jälkeen, mulla oli selvät sävelet: lukioon ja sieltä armeijaan.

Projektiviikko ja valintatilaisuus
Meillä oli lukion ekana vuonna projektiviikolla mahdollisuus lähteä Niinisaloon kokeilemaan armeija-arkea. Minä ja kaksi parasta tyttökaveria innostuttiin mahdollisuudesta (minä ehkä vähän eri tasolla kuin kaverini) viettää kasarmilla pari-kolme yötä. Tuolla reissulla pukeuduttiin armeijan vaatteisiin, yövyttiin puolijoukkueteltoissa, pidettiin yöllä kipinävuorot, osallistuttiin meille pidettäviin sulkeisharjoituksiin ja vaikka mitä muuta. Tuolloin kuulin, että Niinisalossa koulutetaan sotilaskoiria ja että Niinisalossa on myös naisia (mulla oli vielä tosi mitättömät tiedot siitä, miten ja mihin nainen voi armeijassa hakea ja millä paikkakunnilla kasarmeja edes on). Innostuin mahdollisuudesta toimia koirien kanssa ja päätin yrittää hakea Niinisaloon.

Valintatilaisuus oli 2004 keväällä ja se järjestettiin Lapualla vanhan patruunatehtaan tiloissa. Paikalla oli älytön määrä naisia, osa oli selkeesti ihan kujalla siitä, mikä homman nimi on ja toiset taas tiesi tarkalleen, mihin ovat ryhtymässä. Mulla oli edelleen tosi pienet tiedot siitä, mihin kaikkeen nainen voi armeijassa hakeutua tai mitä joukko-osastoja missäkin edes on, mielessä siinsi vain Niinisalo ja koirat. Papereihin sai laittaa kolme hakutoivetta. Mä laitoin Niinisalon ja toiseksi Kajaanin kun en muutakaan keksinyt ja Seinäjoelta kaikki tuntuu pääsevän/joutuvan Kajaaniin.

foto


11.07.2005
Valintatilaisuudesta meni jonkun aikaa kun sain kirjeen kotiin, jossa sanottiin, että aloitan varusmiespalveluksen Niinisalossa 11.07.2005. Siitä alkoikin sitten noin vuoden odottelu sisältäen mm. syksyn ja kevään ylioppilaskirjoitukset. :) YO-juhlat juhlittiin kesäkuussa 2005 ja sitten vasta alkoikin vatsanpohjassa kiertää perhosia kun heinäkuun puoliväli lähestyi. En muista veikö sisko vai äiti mut linja-autoasemalle, josta lähti kuljetus Niinisalon porteille saakka. En muista matkasta juurikaan mitään, taisi jännittää niin paljon... Hiljaista oli matkanteko, poikien fiilis oli varmaan sitä luokkaa, että elämä loppuu siihen päivään. ;) Perillä oli sitten paperien pyörittelyä ja oman osaston selvittämistä. Tervetulokahvitkin oli paikan päällä ja minäkin kahvia vihaavana pakotin itseni juomaan puoli kupillista, kun mitään muutakaan juotavaa ei ollut tarjolla enkä kehdannut kieltäytyä. Siitä sitten siirryttiin omaan patteriin ja ilmoittauduttiin päivystäjälle sekä mentiin tupaan. Armeija on alkanut!

foto


Varusteet
Sen jälkeen kun oma punkka ja kaappi oli etsitty ja löydetty tuvasta, lähdettiin kootusti hakemaan varusvarastolta armeijan vaatteet ja muut tarvikkeet. Käytännössä varusvarastolla oli merkitty reitti, mikä piti muovisäkin kanssa kulkea ja reitin varrella sitten jo palvelevat varusmiehet heitti varusteen säkkiin. Tässä kohtaa ei todellakaan saanut valita kokoja tai mitään ja ne jotka uskalsi suunsa avata, saivat kuulla, että armeijan varusteet on aina sopivan kokoiset, varusmies vain on väärän kokoinen tai mallinen. Saatiin iso säkillinen tavaraa ja säkki piti sitten parhaaksi katsomallaan tavalla rehata takaisin omaan tupaan, matkaa oli monta sataa metriä.


foto

Säkistä paljastui ainakin vanha maastopuku (M62), kaksi uudempaa maastopukua (M91), joista toinen oli tarkoitettu lomapuvuksi, kahdet maiharit (toiset lomille ja toiset palvelukseen), kumpparit (näitäkin oli muistaakseni kahdet), sukkia, poolopaitoja, t-paitoja, boksereita, lippis, baretti, nahkavyö, nahkaisia remmejä muistaakseni 6 kpl, mustia nahkahanskoja ainakin parit kappaleet, pitkiä kalsareita, huopikkaat kumppareihin, hammasharjakotelo, saippuakotelo + saippua, pikkupyyhe, iso pyyhe, petivaatteet, selkäreppu, tetsari (eli taisteluvyö), juomapullo.. Miehille parranajovälineet ja naisille Venus -karvanajopaketti (jossa siis höylä ja pieni pullo sitä ainetta). Muistaakseni talvivaatteet saatiin myöhemmin syksyllä, mutta saatan muistaa väärinkin. Talvivarustukseen kuului siis edellämainittujen lisäksi kaksi villapaitaa, toppatakki, toppahousut, kauluri, sissitakki, nahkakintaat ja huopaiset aluskintaat (näitä kintaita nimitetään No Can Do -kintaiksi eli noukkareiksi kun ne käsissä ei voi tehdä yhtään mitään), kaksi karvalakkia, pipo ja mitähän vielä.. No, tietysti sitten maankuulut SA-INT -mallin sukset. :D



Erikseen haettiin sitten makuualusta, makuupussi, sadevarusteet (eli housut ja huppari/viittamallinen takki), kompassi, aseenpuhdistusvälineet, kenttälapio, suojanaamari, kypärä + suojahuppu, kenttäastiat eli suomeksi sanottuna pakki + lusikkahaarukka, taskulamppu.... Ja sitten tietysti ase ja kolme lipasta siihen. Jotain unohdin varmasti, mutta lisäilen jos tulee mieleen.

Perusperiaate on se, että et tarvitse armeijassa mitään omia varusteita, Puolustusvoimat tarjoaa kaiken. Toki naiset tarvitsee sitten vielä omat alushousut (tosin ainakin pari tuttua käytti niitä miesten boksereita varsin tyytyväisinä) ja rintsikat/urheiluliivit, joita armeija ei tarjoa mutta tätä ja kuukautissiteitä/tamponeja varten naiset saakin korotettua päivärahaa ja kasarmeilla on pesukoneet, joilla saa pestä alusvaatteita. Pyykkihuolto kun toimii Puolustusvoimissa siten, että viet likaiset vaatteet varusvarastolle tai pyykinvaihtoon ja saat puhtaat tilalle. Toki moni (myös allekirjoittanut) otti vaatteita lomille mukaan ja pesi niitä kotona... Esimerkiksi uudenkarheat poolopaidat on haluttua tavaraa ja kun mäkin sain koottua kaikki kolme pooloani uudenmallisiksi, pesin ne aina kotona. Sama koski esimerkiksi lomapukua, uudempi ja tummempi puku oli tosi haluttu, eikä siitä voinut enää luopua. Siksi sekin saatettiin pestä kotona. Pyykkihuollossa päti siis sama kuin varusteita ekaa kertaa saadessa: likaiset annetaan "työvuorossa" olleelle varusmiehelle, joka sitten ojentaa puhtaat tilalle - mitään ei saa jäädä itse valkkaamaan, että saisi niin sanotusti parhaat päältä.

Arki rullaa painollaan
Pikkuhiljaa sitä pääsi armeijan rytmiin ja voi pojat, että elämä oli omalla tavallaan helppoa. Ei tarvinnut ajatella omilla aivoilla lainkaan, kun aina kuulutettiin että silloin ja silloin pitää olla tuolla ja tuolla varusteinaan se ja tämä. Sitten kun aika tuli, juostiin joka paikkaan (sen jälkeen kun oli saatu "vauhtipiikit" eli pakolliset rokotukset). Sanonta "armeijassa on aina kova kiire odottamaan" pitää hyvin paikkansa: ensin juostiin tuli hännän alla ja sitten saatettiin odotella puolesta tunnista tuntiin esimerkiksi oppitunnin vetäjää, teknisten laitteiden toimimista tai sitten me odotettiin vaan... Varmaan ihan hyvästä syystä, jota ei tosin meille varusmiehille koskaan kerrottu. Oman tuvan (= huoneen) väen kanssa tulin ihan hyvin toimeen, meitä oli aluksi 11 naista meidän patterin tuvassa, joista yksi luovutti ennen kuin 45 päivän rajapyykki tuli vastaan, osittain koti-ikävän vuoksi ja osittain terveydellisistä syistä. Siinä me sitten eleltiin 10 naisen kommuunissa noin 2000 varusmiehen yhteiskunnassa kaikki yhtenä "mössönä". :) 

foto
Vapaa-aikaa oli yleensä klo 18-22. Muistaakseni iltakymmeneltä tuli aina hiljaisuus (ja siis myös pimeys) ja patterissa piti olla takaisin 21 mennessä kun suoritettiin iltavahvuuden laskenta. Sotku eli sotilaskoti oli yleisin illanviettopaikka, paitsi että mä luin kyllä paljon kirjoja ja kävin lenkillä.. Kännykäthän oli tuohon aikaan sellaisia, ettei niillä netissä surffattu ja patterissa oli yleensä yksi tietokone (siis noin 300 varusmiestä kohden), jota sai käyttää puolisen tuntia kerrallaan. Internettikin oli silloin vähän sellainen juttu, ettei minulla ollut kovin montaa sivustoa, joilla olisin käynyt. En siis käyttänyt nettiä juuri lainkaan inttiaikanani. Vapaa-aika hupeni usein yhtäkkiä kun soitteli äitille ja poikaystävälle ja kävi pitkän kaavan mukaan suihkussa. Sotkuun ei monesti tarvinnut mennä edes karkkia/limsaa/sipsejä hakemaan - senkun antoi rahan kaverille matkaan ja pyysi toista tuomaan (sotkun tarjontahan muistettiin totta kai ulkoa). :)

foto


foto

Sitten oli tietysti aseen putsaamiset sun muut materiaalihuollot, jotka myös tehtiin omalla ajalla. Materiaalitarkastuksia oli aina ennen lomille lähtöä, jolloin katsottiin esim. että aseen piippu on puhdas ja kuiva, aseen osat oikeaoppisesti puhdistettu, kenttälapio ei ole ruostunut jne.. Muistan eräänkin metsäleirin jälkeen kun kenttälapio oli viikon muhinut tetsarin taskussa ja aivan ruosteessa, kun sitä paniikissa putsattiin niin patapatan kuin aseöljynkin kanssa ja lopulta joku keksi (meitä oli siis monta samassa tilanteessa olevaa), että kun lapiota hinkkaa takapihalla hiekoitussoralaatikon hiekkaan, lähtee ruoste helposti pois. Sielä meitä sitten oli varusmiehiä hiekkalaatikolla lapiota hiekkaan hinkuttaen. Vannoin, että jos vaan saan ruosteen pois, en anna lapion enää kertaakaan päästä yhtä huonoon kuntoon - enkä antanutkaan! Muistan myös, kun ihailin valmista jälkeä ja otin siitä kuvankin, niin ylpeä olin puhtaasta lapiosta. Pienet ilot ja silleen... :D

Morttileiri ja epäonninen alokas
Morttileiri, eli alokkaiden ensimmäinen kosketus metsässä olemiseen, ei mennyt kohdallani hirveän vahvasti. Harjoittelimme etenemistä pareittain ja samalla syöksyjä. Minä sitten syöksyin siten, että alahuuleni osui aseeni takatähtäimeen. Verta tuli ku seulasta (huuli tuppaa vuotamaan aika runsaasti, vaikka mitään vakavaa ei olisikaan) ja hampaat otti osumaa sen verran, että yhteen purtaessa tuntui ei-normaalilta. Ei muuta kuin kasarmille ja hammaslääkäriin. Hampaita "viilattiin", sain jumalattoman mustelman alahuuleeni ja ei muuta kuin takaisin leirille.

Illemmalla sitten olimme ampumaradalla, enkä oikein meinannut päästä kunnolla korkeaan polviseisontaan, jalka ei kerta kaikkiaan taipunut kunnolla polvesta. Iltaan mennessä polvi oli jo todella kipeä ja turvonnut, mutta koska olimme metsässä, majoituimme pikkuruisissa sissiteltoissa (8-10 hlö per teltta) ja jalassa oli housut joiden lahkeensuissa olevien resorien vuoksi en saanut lahjetta nostettua polven yli ja katsottua miltä polvi näyttää. Telttaan oli vaikea mennä kun oviaukko oli maasta noin 40cm korkea ja polvilleen ei meinannut päästä... Kuivassa kangasmetsässä oli äärettömän vaikea kulkea kun jalkoja olisi pitänyt nostella korkealle. Teltassa sain vihdoin otettua housut pois ja näin taskulampun valossa, että polvea ei oikein polveksi tunnistanut..

foto


Yö oli vaikea ja seuraavana päivänä ilmoittauduin "lääkintäjonoon". Tapasin tasan yhden lääkintäaliupseerina toimivan varusmiehen, joka ei edes katsonut polveani. Hän kävi kysymässä esimieheltään, mitä kohdallani tehdään (tämä mies oli siis ihan terveysalan ammattilainen) mutta tämä ei tullut katsomaan ja oli todennut, että saan vapautuksen kaikesta rankasta, mutta että leiriltä en pääse pois. Niin ja buranaa vaan naamariin. Viimeiset päivät oli aivan yhtä tuskaa ja lopulta kun perjantaina pääsimme kasarmille, olin selkeästi melkein 40 asteen kuumeessa, enkä jaksanut muuta kuin pakata tavarat ja istua kun tupakaverini siivosivat tupamme. En uskaltanut mennä veksiin (= varuskuntasairaalaan), koska lomani olisi "palanut", enkä olisi päässyt kotiin. Koko viikonlopun olin aika heikossa hapessa, mutta en juuri muuta muista tuolta ajalta.

foto
Sunnuntaina palasin kasarmille lomilta ja maanantaina veksiin. Lääkärin tuomio oli, että polvessani on ruusu. "Täh, ruusu?! Sehän on vanhojen naisten tauti!" oli ensimmäinen ajatukseni. Ruusu siinä kuitenkin oli ja mikä oli vielä mukavampaa, lääkäri totesi, että ruusu on sellainen vaiva, joka tulee melko satavarmasti uusiutumaan. Siihen voi mennä vuosi tai kaksikymmentä mutta uhka uusimiselle on aina olemassa. Jalkoihin ei saisi tulla haavoja, eikä ne varsinkaan saisi tulehtua. How nice. :/ Minä jäin pariksi päiväksi osastolle ja sen jälkeen sain 10 päivää kotihoitoa, eli pääsin kotiin potemaan. Näinpä siinä sitten tämän lääkintäalikersantin, joka siellä metsässä mua "hoiti" ja hän pyysi multa anteeksi. Ei muodollisesti niin kuin alikersantti pahoittelee alokkaalle (armeijassa ei pyydetä anteeksi vaan ollaan pahoillaan) vaan niin kuin ihminen pyytää toiselta anteeksi tajutessaan mokanneensa pahasti.

Morttileiri ei siis mennyt kohdallani todellakaan niin kuin Strömsössä, mutta siitäkin selvittiin ja sainpahan kokemuksia, jotka ei koskaan unohdu!

Aliupseerikoulu
Kun alokasajan loppu läheni, piti ruveta miettimään, että minne sitten. Tässä vaiheessa minulle oli jo selvinnyt, että sotilaspoliisipuolen (johon siis myös koirapuoli kuului) johtaja oli melkonen sovinisti ja oikeasti vain aniharva nainen pääsi sinne miehistöpuolelle, eikä yksikään SPOL-aliupseerikouluun. Tämä ei ole siis "naisen vinkumista kostoksi siitä, ettei päässyt haluamaansa paikkaan" vaan ihan yleisessä tiedossa oleva asia, josta näyttökin tuli seuraavan saapumiserän aikana... Meidän saapumiserästä SPOL-puolelle pääsi tasan yksi nainen, hän meni koirapuolen 9kk miehistöön. Vähän ennen seuraavaa saapumiserää tämä johtaja otti loparit/siirrettiin muualle ja kas, seuraavasta saapumiserästä sotilaspoliisipuolelle pääsi neljä naista: yksi miehistöön ja kolme aliupseerikouluun, joista muistaakseni kaksi vai kolme eteni ihan RUK:uun saakka.

foto
No, minä en sinne koirapuolelle sitten päässyt ja tulokset kun tuli, löysin nimeni Viesti AUK:n alta. Minusta tulisi siis kelaperse, kuten viestimiehiä armeijassa kutsutaan. Näin jälkeen päin olen tyytyväinen siihen, että minut laitettiin AUK:uun, johtajakoulutuksessa opin aivan mielettömästi kaikkea armeijan viestijärjestelmistä, sodankäynnistä, ryhmän johtamisesta jne.. Minut otettiin hyvin porukkaan mukaan, poijjat kohteli mua yhtenä jätkistä ja niin halusin asian olevankin. En mennyt armeijaan sillä asenteella, että miesten pitäisi käyttäytyä eri tavalla mun läsnäollessa kuin miten ovat ihan äijäporukassa. Fakta kuitenkin on se, että isojen poikien leikkikenttä tuo armeija on, siellä saa ampua, siellä saa ryynätä polvet ruvella ja kuvitella niin monta vihollista kuin haluaa ja jaksaa. Mitä enemmän touhaat, sitä nohevampi (NOpea ja HEti VAlmis eli hyvä ja ahkera tyyppi) olet - noin niin kuin karkeasti sanottuna.

foto
Aliupseerikoulussa meillä oli aivan mahtava yliluutnantti viestilinjan päällikkönä. Hänen kantansa esim. leireihin oli se, että kurjuutta ei tarvitse harjoitella, se tulee kyllä itsestään sitten kun ollaan oikeassa sodassa. Tästä asenteesta johtuen AUK:n aikana monet meidän leireistä nukuimme sisätiloissa. Niinisalon ympäristössä on älyttömän suuret metsäalueet Puolustusvoimilla ja sinne metsien siimekseen mahtuu jos jonkinmoista rakennusta. Yliluutnantti oli tiukka ja vaati meiltä erinomaisia suorituksia viestiyhteyksien rakentamisen ja ylläpidon kanssa - se oli hinta siitä, että saimme mukavuuksia. Tulenjohto- sekä tuliasemalinjat nukkuivat samojen metsäkeikkojen ajan teltoissa ja olivat leirien päätteeksi aina enemmän tai vähemmän katkeria ja kateellisiakin meidän leireistämme. :)

Kun läheni talvi ja Rovajärven ampumaharjoitukset, meille paljastui, että AUK:n viestipuoli ei lähde Lappiin. Meille varatut tehtävät oli annettu Rovalle lähteville reserviläisille eli kertausharjoituksiin osallistuville, eikä meille ollut antaa uutta tehtävää (näin siis ainakin meille varusmiehille kerrottiin). Lähes koko muu varuskunta lähti Lappiin ja me jäimme autioon Niinisaloon. Tuona aikana teimme muutamia harjoituksia, mutta oikeasti pääsimme toooodella helpolla: porukalla katseltiin leffoja, pelattiin lautapelejä, futista ja olipa meillä jopa viestilinjan sisäinen salibandyturnauskin. Varusmiehiä (tai siis miesvarusmiehiä) oli kolmen tuvan verran, joten jokainen tupa muodosti oman joukkueen ja kun meitä oli kolme naista niin me olimme sitten kouluttajien (eli yliluutnantti ja luutnantti) ja apukouluttajien (kokelas ja kersantti) joukkueessa. Aivan mielettömän hauska viikko kaiken kaikkiaan! Lomillekin pääsimme hyvissä ajoin siinä kun muu väki oli juuri vasta päässyt kasarmille takaisin Rovalta.

foto
Koulua käytiin jouluun saakka, jolloin ylenimme alikersanteiksi. Sitten alkoikin mielenkiintoinen ajanjakso, koska...

Uudet alokkaat ja toinen puolivuosikas
Yhtäkkiä, vain puoli vuotta armeijaan menon jälkeen, kasarmille lävähti satsi uusia pelokkaita alokkaita, joilla ei ollut mistään mitään hajua - olivat ihan samassa tilanteessa kuin me 6 kk aiemmin. Ja me, jotka olimme noin viikko sitten olleet jos ei nyt ihan kasarmin alinta sakkia niin ei paljon toisinkaan, olimme yhtäkkiä ryhmänjohtajia ja opettamassa alokkaita talon tavoille. Ei se ihme ole, että siinä monella nousee valta hattuun ja saa suoraan sanottuna mulkun maineen. Ja kuinka turhauttavaa se olikaan, kun alokkaat eivät osanneet marssia, tervehtiä tai puhutella oikein... Nopeasti unohtaa, kuinka itse oli ollut alokkaana turhautunut siihen, kun yritti parhaansa ja alikessu huutaa vieressä kuinka ei voida osata. Kierre on valmis mutta mielestäni se kuuluu pelin henkeen. Siinä on kuitenkin vissi ero, simputetaanko vai vaaditaanko jokaiselta parasta mahdollista suoritusta. 

Jos ensimmäinen puoli vuotta meni nopeasti niin toinen hurahti silmissä aivan kiitolaukkaa. Keväällä oltiin todella paljon metsässä ja vaikka leirit oli tavallaan melko ärsyttäviä lähinnä sen vuoksi, että kaikki tavarat oli ahtaassa repussa ja koko ajan piti kantaa tetsaria, joka ei totta vie ole ergonominen "lantiokkaalle" naiselle, kului leireillä aika nopeasti ja niissä oli rennompaa menoa kuin kasarmilla. Ei tarvinnut marssia eikä tervehtiä ylempiarvoisia (metsässä ei siis saa tervehtiä, koska jos meitä tarkkaillaan, tarkkailija huomaa pian kuka on ylempiarvoisin ja kenet siis kannattaa eliminoida ensimmäisenä) ja luonnossa on kyllä mahtavaa olla silloin kun ei sada. Unet jäi välillä vähäisiksi, mutta siitäkin selvittiin.

foto
Minun tekemisiäni haittasi todella paljon kevään aikana sairastumiset... Kosteusvaurioinen kasarmi ja kevät erilaisine kukintoineen ei tehnyt hyvää ja minä podinkin lähes koko ajan jatkuvaa flunssaa ja poskiontelotulehdusta. Mulla on aina ollut flunssat sellaisia, että ei nosta kunnon kuumetta vaan ruumiinlämpö jämähtää 37,2'c eikä nouse tai laske siitä pariin viikkoon, vaikka kuinka napsis pillereitä tai tekis vanhan kansan taikatemppuja. Ja tuo lämpö tekee sen, että ei ihan jaksaisi täysillä panostaa mutta ei toisaalta koe olevansa niin kipeäkään, että kehtaisi hakea saikkua, tässä tapauksessa palveluksesta vapautusta, niin loppujen lopuksi sitä sitten tehdään täysillä mutta näytetään aivan karmealta zombielta. :D

Itse olin kevään ajan linkkiryhmän johtaja ja alaisia minulla oli kuusi (viisi miestä ja yksi nainen). Ryhmä oli todella mukava, enkä kokenut, että olisin miesten mielestä ollut pain in the ass. Tuolla tarkoitan sitä, että kyllähän tästä maasta löytyy naisia, joilla on tarve näyttää, että pärjäävät miehille tai että heiltä löytyy auktoriteettia ja tuo kaikki pätemisen tarve tulee esille silkkana vittumaisuutena.

foto

Reservin polttava aurinko
Viimeiset viikot armeijassa sujuivat laiskasti. Ei kauheasti ollut pakollista tekemistä, eikä kouluttajat jaksaneet hirveästi enää välittää, vaikka porukka nukkui pitkiä päiväunia, varustus oli välillä mitä sattuu tms.. Aluksi oli niin, ettei jaksanut aamulla nousta aamulenkille ja sen jälkeen skippasi aamupalankin ja lopulta ei olisi jaksanut lähteä syömään lainkaan - ihan vaan koska se olisi vaatinut punkasta nousemisen, maiharien jalkaan laittamisen ja mukeen (= muonituskeskukseen) kävelemisen. Sama oli illalla, olisi vain tehnyt mieli nukkua, eikä jaksanut lähteä sotkuun.

foto
Viimeinen viikko koostui lähinnä varusteiden palauttamisesta ja ylenpalttisesta vapaa-ajasta. Sitten koitti 7.7.2006, saimme todistukset sun muut tarvittavat paperit ja patterin päällikön saatesanojen ja kättelyn jälkeen lähdimme kohti porttia, jonka ohitettuamme emme pääsisi takaisin, vaikka haluaisimmekin. Se oli mieletön fiilis kun näkymättömän linjan yli loikattuamme olimme vapaita!! Muistan tuon tunteen edelleen. Siihen sekoittui haikeutta, ylpeyttä ja kuitenkin suurimpana oli ilo siitä, että armeija on nyt kiitettävästi suoritettuna.

"Jälkipyykki"
Kotielämään totuttelu vei yllättävän paljon aikaa. Jos on vuoden ajan tottunut heräämään kuudelta aamulla ja joku taho on määrännyt lähestulkoon kaiken mitä tehdään ja milloin tehdään niin kaikki se vapaus oli aluksi suuri rasite, jos niin voi sanoa. Muistan eräänkin kerran kun olin kotona ja en tiedä olinko tehnyt jotain äitini mielestä väärin vai olinko jättänyt tekemättä jotain vai mistä oli kyse, mutta sain kauhean raivarin ja huusinkin, että haluan kasarmille takaisin. En nyt ehkä oikeasti halunnut, mutta halusin takaisin sen kaiken helppouden ja ajattelemattomuuden (kun ei tarvitse itse ajatella, joku muu hoitaa sen puolestasi) pariin. Kun syyskuussa aloitin ammattikorkeassa opinnot, meinasin aivan pokalla tehdä opettajan työhuoneessa käydessäni samat maneerit, jotka armeijassa tehdään kun astutaan ylempiarvoisen toimistoon (eli ovi auki, sisään, ovi kiinni selän takana taakseen katsomatta, katse yläviistoon, käsi lippaan ja esittely, puhuttelu, asia). Kumman tiukassa siis oli opitut tavat. Pikkuhiljaa elämä kuitenkin asettui jälleen uomiinsa. Huvittavaa oli kyllä se, kuinka hyvin ja yllättävän pitkään Niinisalossa samaan aikaan olleet miehet tunnisti mut esim. baarissa ollessa. Todella monet jopa sellaiset tyypit, joiden kanssa en henk. koht. ollut edes jutellut, tulivat kertomaan, että mä olen ollut Niinisalossa ja että hän oli itse siellä samaan aikaan. Tätä tapahtui hyvinkin aktiivisesti ensimmäisen vajaan vuoden verran reserviin pääsystä.

foto

Armeijasta käteen jää
Mitä armeija-aika sitten antoi mulle? Noh, ainakin paljon mielettömiä ja ainutlaatuisia muistoja, hyviä kavereita, sisäpiirivitsejä, ymmärrystä Suomen Puolustusvoimia ja puolustusjärjestelmää kohtaan, lisää kunnioitusta isänmaatani kohtaan, halun puolustaa itsenäisyyttä keinolla millä hyvänsä, hyvän lisän CV:een ja
paljon ihmetteleviä ilmeitä verkkokalvoilleni kun jollekin läsnäolijalle tulee uutena asiana tieto, että olen ollut armeijassa. :D

Tässä vaiheessa kun reserviin pääsystä tulee ensi kesänä kuluneeksi 9 vuotta, tuntuu armeija-aika ennemmin pelkältä kaukaiselta epätodelliselta pikkuseikkailulta kuin kokonaisen vuoden kestäneeltä ajanjaksolta, joka siihen aikaan täytti kaiken elämäni - myös kotona vietettyjen viikonloppulomien aikaan mielessä pyöri lähes koko aika jokin inttiin liittyvä juttu, vaikka yritti kuinka paljon olla aivot narikassa -meiningillä.

Kertausharjoituskutsua minulle ei ole tullut kertaakaan, vaikka AUK:n johtaja sanoi kertausharjoitusten olevan suunnilleen vuonna 2009. Tietysti eräs pikkupikku taantuma vaikuttaa asiaan, säästöjä täytyy saada aikaan. Toivoisin kuitenkin pääseväni edes kerran elämässäni kertaamaan - olisihan se kuitenkin mukavaa muistin virkistystä ja palkallista vapaata töistä. :)

foto

Suosittelenko?
Minä sanoisin, että jos yhtään halajat niin mene. Menemättä jättäminen tulee jossain vaiheessa kuitenkin kaduttamaan ja se aika kuluu kuitenkin ihan mielettömän äkkiä. Omaa yleiskuntoa on turha stressata määräänsä enempää etukäteen. Tulet pärjäämään ihan varmasti, vaikka et vapaa-ajallasi mikään himotikkaaja olisikaan. Minua ei kertaakaan kohdeltu huonosti vain siksi, että olen nainen enkä kokenut seksuaalista häirintää - mielestäni tähän tosin vaikuttaa toooooodella paljon oma asenne. Minusta varmasti huokui se, että en ole kasarmilla bimboilemassa.

Minä täytin 20 vuotta 4.7.2006 eli kolme päivää ennen reserviin pääsyä. :)


Jos pelkäät kynsiesi katkeamista, et pysty liikkumaan monen sadan tai jopa tuhannen miehen keskuudessa ilman meikkiä, kurkkusalaatin väriset vaatteet ovat kauhistus, leireillä miesten kanssa samassa teltassa nukkuminen on pelottava ajatus saati sitten heidän edessään vaatteiden vaihtaminen tai jos riukupaskalla käyminen nostaa jo ajatuksen tasolla oksennuksen kurkkuusi, ei armeija ole todellakaan oikea paikka sinulle. Kenestäkään ei juoruta niiden porttien sisäpuolella yhtä paljon kuin naisesta, joka käyttää naisellisia avujaan hyötymistarkoituksessa. Näin oli ainakin meidän palvelusaikana.

Ylennyksen saanut tuore alikersantti. :)

Summa summarum: yksi elämäni parhaista vuosista, no doubts! :)

Voi luoja, tästä tuli aivan megalomaanisen pitkä postaus! :O Jos mieleeni tulee jotain, täydennän postausta myöhemmin ja jos sinulle heräsi kysyttävää, ihan mitä tahansa, kysy ihmeessä! :)


2 kommenttia:

  1. Ihan sattumalta (uskollisesti) tulin katsomaan ootko kirjoitellut mitään, ja olithan sinä. Mielettömän hyvä postaus, tätä jo oottelinkin! :) mitäs sulle kuuluu nykyään? -E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauan se kesti mutta tulipahan vihdoin tehtyä. :) kiva että jaksoit näinkin pitkän tauon jälkeen vielä tulla uskollisesti kurkkaamaan. Hyvää kuuluu, koulu on harjoittelua ja opparia vaille käytynä eli kohta saa paneutua työnhakuun ihan tosissaan. :) muuten arki sujuu koirien kanssa touhottaessa. Mut mitäs sulle kuuluu?? :)

      Poista

- Kommentit
* Positiiviset ja negatiiviset
* Kysymykset

- Blogin kehittämiseen vinkkejä
* Luettavuus, kieli, tagit, kuvat etc.

- Postausideat
* Mistä Sinä toivoisit minun kirjoittavan?


Kiitos! :)