11.6.2018

Lapsettoman naisen sterilisaatio - oma kokemukseni

Haluan jakaa kanssanne minun kokemukseni naisen sterilisaatiosta, varsinkin kun se kohdallani tarkoittaa, etten tule koskaan saamaan biologisia lapsia. Itse tietoa etsiessäni törmäsin vain nimettömiin vauva-palstojen kommentteihin tai terveyskirjastojen faktaperusteisiin artikkeleihin. En bongannut mistään tekstiä, jossa joku olisi avannut koko prosessin ja mitä sen aikana tapahtui ja miltä se kaikki tuntui. Mikäli sterilisaation "perusteet" eivät ole tutut, kannattaa vilkaista vaikkapa tämä Vapaaehtoisesti lapsettomat Ry:n sivustolla oleva infoteksti. Tekstini on pitkä kuin nälkävuosi, mutta mieluummin haluan kertoa koko tarinan, kuin että tiivistäisin tiivistämisen ilosta.

FB_IMG_1499573387800

Olen tiennyt olevani vapaaehtoisesti lapseton niin kauan kuin suinkin jaksan muistaa. Lapsena leikin koti-leikkejä, hoidin pienen vauvan kokoista nukkea, kuin olisin äiti ja muutenkin olin ihan tavallinen tyttölapsi (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Asiaan ei liittynyt teini-ikäisenäkään mitään draamaa, enkä juossut raivoisasti julistamassa joka toiselle vastaantulijalle, kuinka en halua lapsia ja minustahan ei tule äitiä jne. Asia vain oli niin ja teininä sanoin esimerkiksi äidilleni ensimmäisen kerran, etten halua äidiksi, jolle asia oli aivan fine (ja tästä olen edelleen suunnattoman kiitollinen). Olen saanut monesti tutuilta ja puolitutuilta kuulla kommenttia, kuinka mieleni vielä muuttuu ja tuon vuoksi ikään kuin etäännytin itseni kohtaamistani lapsista (siskoni lapsia lukuun ottamatta). En ottanut lapsiin koskaan kontaktia, enkä noteerannut heidän läsnäoloaan.

Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani kävin ajatusleikkiä, että joskus jos minulla on kumppani, joka haluaa lapsia, niin mitäs sitten tehdään. Pohdin, onko minulle isompi kriisi saada lapsi vai mahdolliselle kumppanilleni olla saamatta lapsia. Tulin siihen johtopäätökseen, että tuollaisessa tilanteessa olisin melko varmasti kääntynyt äitiyden puolelle. Sen myös tiesin, että mikäli joskus sattuisin vahingossa tulemaan raskaaksi, joutuisin tosissani punnitsemaan, pitäisinkö lapsen vai tekisinkö abortin. Sekin oli ilmiselvää, että mikäli päätyisin pitämään lapsen, rakastaisin sitä aivan ehdoitta, oli kantani yleisesti ottaen äitiyteen mikä hyvänsä. No, edellä mainittuja tilanteita ei kohdalleni koskaan tullut - hyvä niin.

20170704_133640


Ehkäisyhistoriani on sellainen, että aloitin Mercilon-merkkiset yhdistelmäehkäisypillerit 19-vuotiaana. Lähinnä voidakseni säädellä armeija-aikoina kuukautisteni ajankohtaa. Metsäleiri ja menkat, ei kiitos. Niitä söin jokusen vuoden, sen jälkeen pidin useamman vuoden tauon kaikesta hormonaalisesta ehkäisystä, aloitin taas ja jälleen pidin taukoa. Viimeksi aloitin Mercilonit joulukuussa 2015 kun kohdalleni osui suhteen tapainen. Olin tuolloin 29-vuotias, ja silloin alkoi ikä tulla vastaan noiden yhdistelmäpillereiden suhteen. Sain ne kuitenkin ja siitä kun seuraavan kerran syksyllä 2016 menin uusimaan reseptiä, todettiin verenpaineeni olevan sen verran koholla, että yhdistelmäpillerit vaihdettiin minipillereihin (Desogestrel Sandoz). 

Minulle, joka sietää muutoksia (varsinkin, jos ne liittyvät ruumiintoimintoihin) huonosti ja jolla ei koskaan ole ehkäisyn tai menkkojen kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia, oli pillerien vaihtaminen melkoinen henkinen shokki, koska luin noista minipillereistä niin paljon negatiivisia kommentteja ympäri nettiä. Se oli ensimmäinen kerta, kun annoin itselleni luvan hysterisoida terveysjutuista nettikirjoittelun perusteella ja voi pojat, että minä todella panikoin. Panikoin oireista ja vaikutuksista, jotka aivan taatusti tulen saamaan, koska eihän tässä nyt ole muuta vaihtoehtoa. Saan aknen, lihon entisestään, hiukseni lähtevät, menkat tulevat koska sattuu ja minusta tulee raivohullu narttu. Loppujen lopuksi minipillerien ainut vaikutus (köh, ehkäisyn ohella tietty) oli se, että kuukautiseni loppuivat. Tiedostan kyllä olevani äärimmäisen onnekas, etten ole ehkäisyn kanssa joutunut enempää säätämään. 

IMG_20171018_121121_543


Olin pyöritellyt ajatusta sterilisaatiosta aikaisemminkin ja tuon minipilleripaniikin yhteydessä tajusin, etten halua soosata hormonien kanssa yhtään enempää ja sterilisaatio olisi minun juttuni. Tuolloin syksyllä 2016 kysyin perhesuunnitteluneuvolassa, mitä kautta asiaa voisin lähteä ajamaan eteenpäin. Hoitaja haastatteli hyvään henkeen, miksi haluan sterilisaation, kertoi faktoja; muun muassa sen että moni nainen kuvittelee kuukautisten loppuvan sterkkaan ja joutuvan sitten kuitenkin syömään pillereitä epäsäännöllisten/kivuliaiden/runsaiden kuukautisten vuoksi. Kysyi, olenko aikaisemmin puhunut asiasta kenellekään ammattilaiselle. Totesin olevani 30,5-vuotias, joten puhumisestani ei olisi ollut mitään hyötyä, kun ikäraja on 30 vuotta. Hoitaja nyökytti, että näinhän se on ja varasi lääkäriajan. Ensimmäinen askel oli otettu.

Joulukuussa 2016 pääsin perhesuunnitteluneuvolassa lääkärin vastaanotolle, joka tutki minut ja haastatteli intensiivisemmin. Hän oli ainut, joka todella tenttasi päätökseni taustoja. Kerroin, että lapsia en halua ja miksi maksaisin vielä yli 10 vuotta ehkäisystä tai laittaisin itseeni hormoneja kun lopputulos on sama. Keskustelimme eri ehkäisymenetelmistä. Olen ylipainoinen yli kolmekymppinen, joten vaihtoehtoja kohdallani ei ole niin paljoa mitä markkinoilla on tuotteita. Kierukka on aina ollut erittäin vastenmielinen jo ajatuksena, oikeastaan vielä pelottavampi asia kuin synnytys (mikäli koskaan olisin saanut lapsia, olisin satavarmasti vaatinut sektion synnytyspelon vuoksi). Sen enempää en kierukkakielteisyyteeni perusteluja osannut sanoa, kuin että en halua sitä, se pelottaa, en pysty itse kontrolloimaan sen käyttöä (eli jos se alkaa painamaan, en saa itse poistettua sitä) plus se on kuitenkin melko arvokas ehkäisymenetelmä. Lääkäri kertoi kyllä laittavansa lähetteen keskussairaalaan varoittaen samalla, että mäeltä (Seinäjoella keskussairaala on korkean mäen päällä) on aika moni sterilisaation haluava tullut alas kierukan kanssa ja että siellä päätöstäni kyseenalaistetaan toden teolla. Sain kuulla vielä myös, että kunnallisen puolen kautta sterilisaation purkuun ei lähetteitä ei tehdä, eli mikäli asia joskus kaduttaa ja haluaisin lähteä mahdolliseen purkuprosessiin, se tulisi kustantaa täysin omasta pussista.

20170929_154741

Keskussairaalasta äitiyspolilta tuli kutsu terveystutkimukseen huhtikuussa 2017. Jännitin tulevaa jonkun verran ja astuessani sisään vastaanotolle, oli minua vastassa noin kuusikymppinen ilmeetön naislääkäri. Rinnassani jysähti, että tuohon se nyt kosahti - tuo vanhan kansan lääkärin perikuva ei ikimaailmassa ymmärrä, miksi joku ei halua lapsia tai miksi pitää saada sterilisaatio kun muitakin ehkäisykeinoja on. Mutta mitä vielä: hän tutki minut (jonka yhteydessä selvisi, että kohdunsuun limakalvot olivat minipillereiden käytön myötä ohentuneet niin, että siksi kuukautiseni olivat jääneet pois), kysyi kerran olenko varma päätöksestäni ja kysyi toistamiseen, olenko aivan varma asiasta ja that's it.

Tutkimuksen jälkeen keskustelimme hänen kertoessa eri sterilisaatiovaihtoehdoista. Olin lukenut Essuresta ja laparoskopisesti tähystyksessä tehtävästä sterilisaatiosta, joten tiesin jotakuinkin niiden eron. En ollut sen enempää pohtinut, kumman niistä toivoisin itselleni tehtävän, koska luotin lääkärin tietävän mikä on paras vaihtoehto minulle. Totesimme, että yritämme tehdä sterkan Essurella ja jos se ei onnistu, minut nukutetaan ja tehdään laparoskopisesti saman tien. Teen ennen toimenpidettä valmistelut nukutukseenkin varautuen. Minulle kerrottiin, että toimenpide tehdään päiväkirurgisessa yksikössä joko ennen juhannusta tai loppukesästä. Koska kyse ei ollut terveyttä uhkaavan sairauden hoitamisesta, olin viimeisessä kiireellisyysluokassa eli minun piti varautua maksimissaan puolen vuoden jonottamiseen. Tämä selvä. Kävin verikokeissa, jotta saimme veriryhmäni selvitettyä ja siinä se käynti olikin. En voinut uskoa, ettei minua tentattu ja kyseenalaistettu enempää. Olin jopa hieman pöllämystynyt että tehdäänkö se, koska lääkäri ei sanonut ihan selvällä suomen kielellä, että sinulle tehdään sterilisaatio vaan puhui vaan toimenpiteeseen valmistautumisesta jne.. Olin onnellinen - nyt on lähtenyt iso pyörä pyörimään!

20171022_175012


Kesäkuussa luin uutisista, että Essuren myynti Suomessa on lopetettu. Tuolloin netin keskustelupalstat olivat tulvillaan kommentteja, kuinka Essure oli pilannut elämän: se oli aiheuttanut mielettömiä kipuja, implantit oli usealla täytynyt poistaa, painonvaihtelua, epänormaalia turvotusta, uupumusta ja masennusta oli ilmennyt huolestuttavan monella. Vaikka tiedostan nettikirjoittelun olevan nettikirjoittelua, huolestuin kunnolla ja aloin oikeasti kallistumaan sen puolelle, että haluan sterkan tehtävän laparoskopisesti. Soitin äitiyspolille, että mitäs nyt kun Essuren myynti on lopetettu ja minulle on tarkoitus tehdä sterkka juuri sillä menetelmällä. Minulle kerrottiin, että siinä tapauksessa toimenpide tehdään laparoskopisesti nukutuksessa. Jälleen olin tyytyväinen ja jäin odottamaan toimenpideaikaa.

Elokuussa sain postitse kirjeellä tiedon, että toimenpide tehtäisiin reilun viikon päästä, eli perjantaina 1.9.2017. Edellisenä päivänä eli torstaina 31.8. klo 8 aamulla minulle soitettiin päiväkirurgiselta. En muista, mitä soittavalla hoitajalla oli alun perin minulle asiaa, kun hän totesi, että niin joo, sehän tehdään Essurella, että eipäs sittenkään mitään. Mitä?? Heeeetkonen sehän piti tehdä tähystämällä! Puhelimessa oleva hoitaja kutsui toimenpiteen tekevän lääkärin (käsittääkseni oli sama henkilö, joka haastatteli minut huhtikuussa) puhelimeen, jonka kanssa keskustelin hyvin tiukkaan sävyyn ja puhelun edetessä jo kiukkuitkua nieleskellen. Tässä kohtaa hän oli todella tympeän kuuloinen: kertoi että Essureja on varastossa vaikka kuinka paljon ja että ne käytetään vaikka myynti onkin lopetettu. Sanoi, että myynti on lopetettu kannattamattona tuotteena, jonka kyseenalaistin koska missään mediassa ei mainittu sellaisesta tuolloin sanallakaan, oli kerrottu vain lukemattomista valituksista. Kehtasi ehdottaa minulle tässä kohtaa kierukan laittoa (jos olisin mitenkään halunnut kierukkaa, olisin taatusti sen käynyt jo laitattamassa), ja kertoi että tämän painoisena leikkaus on minulle riski (haloo, leikkaus on aina riski!). Puhelu loppui siihen, että minä suostuin menemään seuraavana aamuna sairaalaan, mutta toimenpidetapa jäi edelleen vähän kysymysmerkiksi. Tästä alkoi yksi elämäni raastavimmista vuorokausista, kun pelko ja epätietoisuus jäyti minua. Kaikki oli mennyt niin hyvin tähän saakka, miksi vuorokausi ennen toimenpidettä pitää käydä näin?! Sain jotenkuten työpäivän hoidettua, mutta itkin koko iltapäivän ja illan. Termi itkupotkuraivari sai ihan konkreettisen merkityksen. Olin niin raivoissani, etten todella tiennyt, miten päin olisin ollut. Sain yöllä nukuttua pari tuntia, minun pitäisi aamulla klo 10 olla ilmoittautumassa polille.

Aamulla 1.9. eli toimenpidepäivänä puhelimen soitto herätti minut klo 7:30 ja minulle soitti sama hoitaja, kuin edellisenä päivänä. Hän aloitti puhelun kirjaimellisesti sanoilla "En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.". Sain kuulla, että leikkaava lääkäri on vaihtunut ja tämä uusi lääkäri aikoo tehdä toimenpiteen laparoskopisesti. Totesin olevani aivan älyttömän huojentunut, johon hän vastasi halunneensa soittaa heti kun tieto tuli, vaikka asia olisi selvinnyt minulle paikan päälläkin. Arveli minun olevan iloinen uutisesta. Vuorokauden pituinen piina loppui kuin seinään. 

IMG_20180111_092917_383


Tästä eteenpäin asiat sujuivatkin sitten kuin itsestään. Ilmoittauduin päiväkirurgiselle polille klo 10, jonka jälkeen hoitaja kävi kanssani perustiedot läpi. Kertoi, että olen päivän ensimmäinen leikattava, eli heti kun muodollisuudet on saatu alta pois, siirryn leikkuriin. Tämä uusi lääkärikin (40-50-vuotias nainen) tuli kertomaan toimenpiteestä ja sain tietää, että sterilisaatio tultaisiin tekemään minulle munatorvet poistamalla, ei siis mitään klipsejä tai "piuhojen katkaisua". Tämä siksi, että se pienentää kohdunkaulan syövän riskiä vielä puolella entisestään pienestä riskistä. Lääkäri painotti, että tämä on nyt sitten aivan oikeasti lopullinen menetelmä, toimenpidettä ei voi mitenkään purkaa, kun munatorvet poistetaan. Lääkäri vaikutti todella miellyttävältä ja erittäin ammattitaitoiselta.

Vaihdoin vaatteet sairaalan kuteisiin, minut ohjattiin leikkaussaliin, jossa minut nukutettiin ensimmäistä kertaa elämäni aikana (mielenkiintoinen kokemus sekin!). Heräsin heräämössä puolenpäivän jälkeen ja nukahdin vielä hetkeksi. Kahden aikaan olin ensimmäisen kerran jalkeilla vähän pökerryksissä mutta hyvinvoivana ja ennen kolmea kävin ensimmäisen kerran pissalla, joka ei juurikaan sattunut. Vatsan alueella oli kolme tähystyskohtaa: yksi navan sivussa, toinen navasta noin 10 cm alaspäin ja kolmas navasta vasemmalla hieman alaviistoon. Joka tähystyskohdassa oli tikki ja alapääni oli hieman hellänä vuotaen myös verta jonkun verran, koska siellä oli ollut ilmeisesti erinäinen määrä instrumentteja leikkauksen ajan. Sain syödäkseni ja odotin äitiäni hakemaan minua klo 16 paikkeilla. Sain sairaalasta mukaan muutaman vahvan kipulääkkeen ja apteekkiin reseptin grammaisesta Para-Tabsista ja 600mg Buranasta. Toimenpidepäivä oli perjantai, joten sain sen ja lisäksi koko seuraavan viikon sairaslomaa.

Tähän väliin täytyy huomauttaa, että koska kyse ei ole sairauden hoitamisesta, on työnantajalla peruste olla maksamatta sairasloman ajalta palkkaa. Saat olla töistä pois, mutta et saa siltä ajalta rahaa ja se on täysin okei työnantajan kannalta (ja ihan ymmärrettävää, IMO). Vein sairaslomatodistuksen esimiehelleni ja pyysin selvittämään, saako meidän yhtiössä palkkaa kyseisen toimenpiteen jälkeen. Esimies soitti seuraavana maanantaina, että asia ookoo, saan koko sairasloman ajalta palkan. Olin viikonlopun vielä hieman nuutunut ja esimerkiksi maatessa asennon vaihtaminen oli hankalaa kun vatsaan sattui, mutta menin loppujen lopuksi sitten torstaina ja perjantaina töihin toivuttuani niin hyvin. Siteitä jouduin käyttämään muutaman päivän ajan jälkivuodon vuoksi ja vuotamisen ajan piti huuhdella käsisuihkulla alapää jokaisen vessakäynnin yhteydessä. Myös nämä ihan normijutut, eli ei saanut saunoa eikä uida toimenpiteen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan tuota vuorokauden piinaa lukuun ottamatta olen äärimmäisen tyytyväinen saamaani palveluun niin perhesuunnitteluneuvolassa kuin EPSHP:n äitiyspolilla ja päiväkirurgisella. Koko prosessi ensimmäisestä asian puheeksi ottamisesta siihen, että toimenpide oli tehty, oli ohi vähän reilussa 10 kuukaudessa. Suurin kyseenalaistus tuli perhesuunnitteluneuvolan lääkäriltä, mutta joka kuitenkin omasta kannastaan huolimatta teki lähetteen sairaalaan ilman vastaväitteitä. Tuo piinavuorokausikin johtui vain siitä, että Essuren myynti satuttiin lopettamaan prosessin aikana. Syytä, miksi leikkaava lääkäri vaihtui toiseen, en tiedä (en asiasta kysynyt, enkä tiedä olisiko minulle edes vastattu vaikka olisinkin). Olen vain todella onnellinen siitä, miten asiat sitten lopulta meni! Sain toimenpiteen haluamallani tavalla tehtynä ja lääkärin toimesta, johon saatoin täysin luottaa.

20180112_153919


Mitenkäs elämä sterkan jälkeen? Toimenpiteen jälkeen pitää syödä vielä kolme kuukautta pillereitä ja minä söin varastoni loppuun eli noin parin kuukauden ajan. En nähnyt mitään järkeä uusia pillerireseptiä yhden kuukauden vuoksi. Kuukautiseni alkoivat marraskuussa ja kierto on ollut sen jälkeen samanlainen kuin aikaisemminkin niinä aikoina, kun käytössä ei ole ollut mitään hormoneja. Menkat eivät ole koskaan ollut minulle mikään ongelma, vuoto on ollut kohtalaista tai niukkaa, sitä on kestänyt nelisen päivää, minulla ei ole koskaan ollut mitään kipuja ja kierto on säännöllinen lähes kellonlyömällä. Luonnottomampaa minulle oli minipillereiden aikaan se, ettei menkkoja tullut lainkaan. Hintaa koko jutulle tuli päiväkirurgisen polin taksa, noin 140 euroa plus lääkkeiden hinta. Loppuelämän varma ehkäisy alle 150 eurolla, ei huono. Ajoittain tulee jostain ihan middle of nowhere ajatus, että hitto oon unohtanut ottaa pillerin, mutta heti tajuan että mitäs mä höpisen. 

Yksi mielenkiintoisin ilmiö sterkan jälkeen on ollut se, että olen "lähentynyt" lasten kanssa. Pystyn olemaan tuntemattomien lasten kanssa paljon luontevammin, hymyilen heidän touhuilleen enkä ole lainkaan niin kärsimätön lapsia kohtaan. En ole koskaan ollut lasten vihaaja, en todellakaan, mutta jotenkin ajatus siitä, että vaikka nyt hymyilenkin tälle lapselle niin kukaan ei voi alkaa sen jälkeen kuittailemaan kuinka oli oikeassa ja kuinka mieleni onkin muuttunut, on saanut minut vapautumaan. Voin olla oma itseni ja se jos mikä on äärimmäisen helpottavaa. Sen verran olen kiero, että mikäli jonain päivänä juttelen jonkun kanssa lapsista ja totean, että minulla ei ole eikä tule ja vastapuoli inttää mieleni muuttuvan, aion todeta etten voi saada lapsia. Tämä toivottavasti saa vastapuolen säpsähtämään, että mitäs tulikaan sanottua - lapsista tai lapsettomuudesta utelu yleensäkin ottaen on vain silkkaa idiotismia.

Muutama tuttu minulta kysyi vuosi sitten keväällä kuullessaan suunnitelmistani, että mitäs jos muutan mieleni joskus. Niin, sillehän en mitään mahda sitten, en voi tietää, mitä haluan nelikymppisenä. Perustan päätökseni kuitenkin ennemmin siihen, mitä olen ollut asiasta mieltä kuluneen 10 vuoden aikana kuin, että mitä saatan olla asiasta mieltä tulevan 10 vuoden aikana. Ennen kaikkea luotan itseeni ja siihen, että tunnen itseni ja oman mieleni.

Lopuksi: kaduttaako?
Ei niin yhtään. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

- Kommentit
* Positiiviset ja negatiiviset
* Kysymykset

- Blogin kehittämiseen vinkkejä
* Luettavuus, kieli, tagit, kuvat etc.

- Postausideat
* Mistä Sinä toivoisit minun kirjoittavan?


Kiitos! :)